Titanic opettaa…

Huhtikuussa tulee kuluneeksi 103 vuotta loistoristeilijä Titanicin uppoamisesta. Titanicin turmaan liittyy niin monta erilaista sähläystä, alkaen uppoamattomuus-uskomuksesta, että onnettomuudesta on tullut omalla tavallaan kaikkien onnettomuustarinoiden äiti. Mikäli Murphyn laki tunnettiin 100 vuotta sitten, niin voitaisiin sanoa, että Titaniciin iski Murphyn laki: kaikki mikä voi mennä pieleen, meni myös pieleen.  

Lueskelin aikoinaan seurakuntien rakennemuutoksen ohjausryhmän loppuraporttia 2008-2011. Seurakunnilla on Suomessa takanaan niin pitkä historia, että niistä on tullut omassa lajissaan ”uppoamattomia”. Mutta uppoamisiakin on alkanut tapahtua, ja kiihtyvällä tahdilla. Seurakuntien merkittävin strateginen virhe on ollut sitoa niiden olemassaolon perusteet (lue verotusoikeus) kuntiin. Kuntien voimistuva ”syöksykierre” vie sitten seurakunnatkin mukanaan.

Kunnallisen itsehallintoperiaatteen mukaan myös seurakunnat sidottiin jo 1800-luvulla alueellisesti ja taloudellisesti pitäjiin. Kun paikkakunnalla oli riittävästi varallisuutta kirkon rakentamiseen ja papin ylläpitämiseen, syntyi uusia seurakuntia. Seurakuntien lukumäärä oli suurimmillaan Suomessa sotavuosina 1943-45.  

Loppuraportti suosittaa seurakuntien tulevaksi rakenteeksi kehittämäänsä ns. rovastikuntamallia. Rovastikuntamalli tarkoittaa hiukan yksinkertaistetusti ilmaistuna seurakuntien verotulojen, omaisuuden, henkilöstön ja hallinnon siirtämistä rovastikuntayksiköihin. Nykyisiin seurakuntayhtymiin tämä rakenne ei toisi mitään muutosta, mutta kaikkialle muualle sitten toisikin.  Tämä ”rovastikuntamalli” on muunneltuna esillä toukokuun kirkolliskokouksessa. Malliehdotuksen mukaan kaikki seurakunnat kuuluisivat yhtymiin, joita johtaisi ”yhtymärovasti”.

Seurakunnille on aika vaikeasti nieltävä pala koko niiden omaisuuden, verotulojen  ja virkojen siirtäminen jollekin suurelle yksikölle. Vaikka se toisikin helpotusta kireään talouteen.  Ja missä olisi sen jälkeen se paljon puhuttu seurakuntien ”itsehallinto”?

Aika huvittavaa minusta on se, että tuossa rovastikuntamallissakin olisi raportin mukaan seitsemän hallintotasoa. Hallinnon moniportaisuudesta kirkossa ei näköjään päästä edes suunnitelmatasolla eroon.

Raportti toteaa aika lakoonisesti, että minkäänlaiset uudet mallit eivät pelasta kaikkia seurakuntia. Köyhien ja velkaisten seurakuntien niputtaminen yhteen ei tee niistä vauraita.  Suomessa tulee aina olemaan seurakuntia, joitten toiminta on suurelta osin kirkkohallituksen avustustoiminnan varassa.  Kenellekään ei liene yllätys, että kirkkohallituksen avustusohjelman leijonanosa näyttää usein valuvan Oulun hiippakunnan seurakuntiin.

Monilla seurakunnilla on edessään kireät ajat.  Rahojen niukkuus sinällään ei ole huolestuttavaa. Se on tuttua ihan lähimenneisyydestäkin. Kirkko, pappi ja hautausmaa olivat jo satoja vuosia sitten seurakunnan ulkoiset tunnusmerkit, eikä paljon muuta tulevaisuudessakaan tarvita. 

 

Mitä se Titanic sitten opettaa ?

No, ainakin sen, että mitään ”uppoamatonta” ei ole. Ja sen, että jos asiat voivat mennä kymmenellä eri tavalla pieleen, joskus tulee sellainenkin tilanne, että ne menevät pieleen – kymmenellä eri tavalla ja yhtä aikaa.  Sellaista elämä on.

 

Se joka vielä on hengissä, älköön sanoko: ei koskaan!
Varma ei ole varmaa.
Mikä on, ei pysy.
Kun hallitsevat ovat puhuneet
tulevat hallitut puhumaan.
Kuka rohkenee sanoa: ei koskaan?”  (Bertol Brecht: Dialektiikan ylistys)

 

Lasse Vahtola

Liedon vt. kirkkoherra

Papinvaalit tulossa…

Papinvaalit ovat kirkossa demokratian kummajainen. Ennen vanhaan kirkkoherraksi valittiin saarnanuotin ja kauniin lauluäänen perusteella. Vaalisijoille asetettiin kolme ansioituneinta (lue vanhinta). Muutkin hakijat saivat kamppailla mukana mutta rima oli asetettu tosi korkealle. Pirjo taitaa olla Kaarinan ainoa kirkkoherra, joka on sen riman ylittänyt vuonna 2000.

Olen itsekin ollut vaaleissa muutamat kerrat, ja aina hävinnyt.

Ensimmäinen vaalini oli jo vuonna 1976 Tampereella. Kalevan seurakunnan kappalaisen vaali. Olin toiminut muutaman vuoden saman seurakunnan nuorisopappina. Kaikki tuttavat sanoivat, että totta kai sinut valitaan, olet ylivoimainen. Niinpä moni ei edes vaivautunut äänestämään – ylivoimaista voittajaa. Valituksi tuli minua tuplasti vanhempi pappi, joka myöhemmin joutui hankaluuksiin seurakunnassa erikoisten edesottamuksiensa takia. Siihen valintaan eivät tainneet edes häntä äänestäneet olla tyytyväinen.

Olen huono voittaja vaaleissa siksi, että en ole koskaan oppinut ”myymään” itseäni. Nykyisin vaalissa ehdokkaana olevan tulisi osata tuotteistaa, brändätä itsensä. Joka käänteessä pitää vakuuttaa, että juuri minä olen se oikea, paras, kaunein. Pelkkä ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Niin kuin sekin, että pitäisi laatia strategia vaalin voittamiseksi, perustaa kotisivu ja hankkia verkostoja. Pitäisi olla aktiivisesti naamakirjassa, etsiä ja värvätä jostain vaalipäällikkö,  järjestää vaalitilaisuuksia, jakaa lappuja markettien edustalla räntäsateessa.

Antaa olla.

Luotan valitsijoiden hyvään harkintaan.

Ja häviän.

Mutta jokainen vaali sekä aukaisee että sulkee ovia. Vaalissa hävinneet näkevät helposti vain sulkemisen. Minulle jokainen häviö on avannut uusia mielenkiintoisia ovia. Voi olla, että Kalevan kappalaisena en olisi koskaan edes lähtenyt tutusta Tampereesta, kotikaupungistani. En olisi kokenut Aurajoen rantojen mannermaista tunnelmaa huhtikuisessa illassa, kun tuomiokirkon kello lyö vartin välein.

Minulle jokainen häviö vaalissa on ajan kanssa paljastunut voitoksi. Sillä häviössä piilee aina muutoksen siemen. Kerran jouduin lähtemään virasta, joka lakkautettiin. En ehtinyt olla päivääkään työttömänä, koska uusi työ ilmaantui niin kuin tarjottimella tuotuna – ja kaikella kunnioituksella kirkolliselle hallintokoneistolle – paljon mielenkiintoisempana kuin se, josta olin joutunut luopumaan. Ehkä silti edelleen hoitaisin sitä, ellei viran lakkautus olisi pakottanut siitä lähtemään.  

Maaliskuun aikana Kaarinassa on kuluvan vuoden toistaiseksi mielenkiintoisin kirkollinen vaali. Siinä vain yksi valitaan. Mutta häviävätkö neljä muuta? Mielestäni eivät. Jokaisella valitsematta jääneellä taitaa olla jo nykyisessä tehtävässään ihan yllin kyllin haasteita, työtä ja mahdollisuuksia käyttää lahjojaan kirkkomme parhaaksi. Ja voihan siinä käydä niin kuin Bertol Brecht runoilee: ”tämän päivän voitetut ovat huomispäivän voittajat, ja ei koskaan on vielä tänään”.

Lasse Vahtola

vt. kirkkoherra (Liedossa)

Syntymäpäivä jota ei koskaan vietetty

Kaksi vuotta sitten äitini vietti 95-vuotispäiviään. Niissä hänen lotta-aikansa oli näyttävästi esillä. Olin koonnut kannettavaan tietokoneeseen diaesityksen äidin pikkuruisista mustavalkoisista kuvista vuosina 1941-43 Karhumäestä. Kuvien välityksellä aukeni äidistä minullekin ihan erilainen maailma. Niissä äiti oli nuori ja mikäli kuviin on uskomista, kaunis. Kuvista välittyivät Karhumäen lottien arkiset askareet, mutta myös vapaa-ajan vietto. Kaikkea sävytti iloisuus ja hymyt. Äidin nuoruusvuosista tuo vaihe vei kaksi vuotta. Viimeisen elinvuotensa aikana äiti palasi silloin tällöin noihin vuosiin ja vielä kuukausi ennen kuolemaansa kutsui niitä elämänsä parhaaksi ajaksi.

Vuosi sitten valmistauduimme epävarmoissa oloissa äidin 96-vuotispäivien viettoon. Sairaalassa. Ei olisi tarvinnut. Äiti kuoli Nuutinpäivänä Tampereen Kaupin sairaalassa, kaksi viikkoa ennen seuraavaa syntymäpäiväänsä.  

Meillä taitaa jokaisella olla tiedossa merkkipäivä, jota ei koskaan vietetty. Muistan muutaman vuoden takaa hyvän ystäväni pitkään valmistellun 60-vuotispäivän. Sain hyvissä ajoin painetun ja kuvalla varustetun kutsun suuriin syntymäpäiväjuhliin. Juhlaan oli kutsuttu satoja ihmisiä. Olin luvannut itsekin ohjelmaa juhliin. Mutta aika pian kutsun jälkeen luin lehdestä uutisen, jossa kerrottiin syntymäpäiväsankarin kuolemasta. Syntymäpäivävalmistelut vaihtuivat hautajaisvalmisteluiksi. 

Psalminkirjoittaja rukoilee, että oppisi laskemaan päivänsä oikein. Jeesus opetti, ettei ihminen voi pidentää ikäänsä kyynäränkään vertaa. Meille tuo oppi menee joskus niin huonosti perille. Isoisäni kerrotaan sanoneen 75-vuotispäivillään vieraille, että ”tervetuloa sitten taas viiden vuoden kuluttua, jos olette hengissä”.  Eipä olisi pitänyt.  Moni kutsun saaneista kyllä oli, mutta hän itse ei.  

Elämämme ankarin reunaehto on aika. Toisille paljon, toisille vähän. Kaikille kuitenkin riittävästi. Äitini laskettiin Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla hautaan, johon isäni on haudattu lähes päivälleen 40 vuotta aikaisemmin. Ajan jakamisessa elämä ei tunnu reilulta, mutta siinäkin piilee joku oma logiikkansa. Jossain aikaa mitataan erilaisella mitalla.

Siihen luottaen.

Ja päivien oikein laskemista opetellessa.

 

Lasse Vahtola

Pätkätyöläinen eläkepappi

 

Eläkepapin jälkimietteitä vaaleista

Kävin äänestämässä ennakkoon erään Sokosmarketin kassojen takana. Seurakunnalla oli pieni tila, jossa monimutkaisen ja monia kirjekuoria ja allekirjoituksia sisältäneen toimituksen jälkeen homma tuli suoritettua. On se merkillistä, että jo vuosia sitten Suomea pidettiin tietotekniikan ykkösmaiden joukkoon kuuluvana, mutta kirkko hoitaa vaalit esihistoriallisella tavalla. Se historiallinen tapa – kirkonkokous – voisikin olla aika mielenkiintoinen nykyisin. Vaaleissa kutsuttiin seurakunnan väki kirkonkokoukseen kirkkoon. Kokouksessa valittiin seurakunnan luottamushenkilöt seuraavalle kaudelle. Voi olla, että silloinkin kirkkoon tuli vain se 15 % seurakuntalaisista?

Nykyisessä seurakunnassani ehdokkaat olivat minullekin melko tuntemattomia. En ihmettele ollenkaan niitä, jotka haluaisivat äänestää, mutta kun eivät tunne ketään ehdokasta. Ja ehdokaslistatkin kertovat mitä kertovat. Partioaate taisi olla seurakuntavaalien suurin voittaja. Ehkä syynä se, että kenelläkään ei ole mitään partiota vastaan. Kun Helsingin seudulla äänestystulos katsottiin konservatiivien häviöksi liberaaleille, niin täälläpäin en tiedä, kumpia partiolaiset ovat?

Kannatin jo neljä vuotta sitten ja kannatan edelleen henkilöseurakuntaa – vaikka sellaisia ei vielä olekaan olemassa. Jo toisen kerran kirkolliskokous torppasi asiaa koskevan aloitteen. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi seurakunnan rajat on piirretty kartalle? Koko Suomen maassa ei jää yhtään länttiä, jota ei joku seurakunta ”hallitsisi” omanaan.  Mitä tekemistä seurakunnalla on peltohehtaarien tai metsäpalstojen kanssa? Seurakunta on olemassa ihmisiä ja vain ihmisiä varten. Seurakunta muodostuu ihmisistä, ei maa-alueista. Maatilat ja metsäpalstat eivät eroa kirkosta, eivätkä ole koskaan siihen kuuluneetkaan. Siksi kannatan ihmisten seurakuntia, henkilöseurakuntia. Kaarinassakin voisi olla jäseniä, jotka asuvat vaikkapa Tampereella. Monet haluavat kuulua siihen seurakuntaan, johon joskus ovat juurtuneet, ja josta ovat maailmalle lähteneet. Henkilöseurakunta olisi side kotiseutuun ja pitäisi poismuuttaneetkin kiinni sen asioissa. Papin, niin kuin muidenkin työntekijöiden, olisi myös luontevaa kuulua siihen seurakuntaan, jota palvelevat.

Ihmiset äänestävät jaloillaan. Sekin on karulla tavalla taas kerran tullut ilmi. Seurakuntaelämä muokkaantuu kyllä toisenlaiseksi, kunhan riittävän moni on ilmaissut tavalla tai toisella halunsa muuttaa sen nykyistä rakennetta. Mutta kaikki eivät huomaa muutoksen merkkejä, ei vaikka ne liimattaisiin teipillä asianomaisten otsaan. Valvokaa siis…

 

Lasse Vahtola

Tavis nauttii laulamisesta ja kertaa uskon perusteita

 

Teija Sundström

Kymmenkunta vuotta sitten Teija Sundström istui Kaarinan kirkon penkissä ja kuunteli lapsensa musiikkiluokan laulua nuorten messussa. Jokin kolahti hänessä. Seurakunnan esitteestä hän löysi kaksi kuoroa ja kyseli kanttorilta niistä tarkemmin. Cantilena kuulosti sopivalta ja Teija lähti mukaan harjoituksiin.

- Nautin kauniista musiikista ja yhteishengestä, Teija kertoo. - Olen saanut Cantilenasta mukavia ystäviä. Harjoituksissa meillä on rento tunnelma vaikka kirkossa ollaankin ja lauletaan tosissamme.

Viime syksynä eräs kuorokavereista kysyi, lähtisikö Teija hänen mukaansa Alfa-kurssille. Teija oli aiemmin harmitellut, ettei rippikoulua voi käydä uudestaan. Mutta riittäisikö hänen aikansa moniin kurssi-iltoihin? Riitti se.

- Aiemmin vieraaksi jäänyt Pyhä Henki tuli tutummaksi, Teija muistelee. - Uskoni alkoi elää. Olen oppinut lukemaan Raamattua rukoillen ja Hetkinen -lehden kanssa. Käyn seurakunnan tilaisuuksissa useammin kuin ennen.

Tänä syksynä Teija on toista kertaa mukana Alfa-kurssilla. Monet ovat pitäneet Alfasta niin paljon, että käyvät kurssin läpi useamman kerran.

- Jokaisella on oma tiensä, minulla tämä on mennyt näin, Teija hymähtää tyytyväisenä.


Merja Auer

Kaiken takana on vastuu lähimmäisestä

    Kari  Kantalainen - seurakuntalainen

Kirkkoon kuuluminen on ollut aina Karille sydämen asia. ”Joku asia pitää olla, johon uskoa, käydä keskustelua ja etsiä vastauksia,” sanoo Kari. Hän kertoo olevansa uskollinen kirkollisvaaleissa äänestäjä ja laiska kirkossa kävijä, mutta ”jokapäiväiset keskustelut yläkertaan ovat minulle elävää totuutta.”

Kari Kantalainen syntyi vuonna 1947 Valkeakoskella. Tampereella hän asui 18-vuotiaasta. Vuonna 2001 tapahtui muutto Kaarinaan, kesken toisen kansanedustajakauden. Sen jälkeen Kari toimi vielä kymmenen vuotta Lempäälän kehitysyhtiön johtajana. Samaa tehtävää hän hoitaa vielä hetken Kaarinassa.

Yrittäjäjärjestöjen ja seurakunnan yhteistyönä syntyi 90-luvun lamavuosina yrittäjien palveleva puhelin. Päivystäjänä hän muistaa, miten langan toisessa päässä kaveri kysyi: ”Laukasenko heti, vai kuunteletko?" Vaikeuksiin joutuneiden ihmisten pitää päästä keskustelemaan jonkun kanssa. Tampereella Kari oli tukemassa  myös Mummon kammaria, jolla myöhemmin oli suuri merkitys vapaaehtoistyössä. ”Vastuu lähimmäisestä on minulle kaiken takana oleva ajatus.”  

Tässä ajassa korostuu itsekkyys, jonka eräänä ilmenemismuotona Kari pitää ”Eroa kirkosta” -sivustojen saamaa suosiota ja vaikutusta kirkon jäsenkatoon. Ihmisten pitäisi nähdä pidemmälle, ja muistaa, että vaikeuksia tulee jokaisen eteen. ”Hädässä minä kutsun sinua Herra, eikös niin,” siteeraa Kari Raamatun psalmin kehotusta.

Ennen pyhäpäiviä kunnioitettiin, ja keikkalaulajana Kari muistaa, että rukouslauantai oli aina vapaapäivä. Kari uskoo, että kirkon rooli löytyy kyllä nuorillekin, kun vuodet tekevät tehtävänsä. 

”Yhteisvastuuseen uskon silti edelleen. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on ottanut niin suuren vastuun kansalaisistaan, että kirkon rooli siinä suhteessa on etääntynyt. Vastuu omasta elämästä on jäänyt taka-alalle, sillä uskotaan, että jostain se apu kuitenkin tulee.  Kirkko ja seurakunnat tulevat kyllä apuun, kun muut avunlähteet jäävät sivuun,” pohdiskelee Kari Kantalainen. 

Karin mielestä suomalaisten varttunut ikäpolvi, joka on käynyt läpi pitkän koulujärjestelmän, on selkeästi kiinni kirkossa, passiivisinakin. Iso haaste on saada ote nuoriin. Nuorten syrjäytyminen aiheuttaa monia lieveilmiöitä, ja synnyttää näköalattomuutta. Tähän pitäisi löytää tartuntapintaa. 

”Toivoisin, että seurakunnissa ja kristillisissä piireissä juuri nuorten näköalattomuutta voitaisiin ehkäistä.  Sillä sen ilmiön seuraukset ovat aivan karmeita.  Siinä en tiedä muuta vaikutuskenttää kuin sosiaalisen median. Sinne pitäisi seurakuntienkin enemmän mennä mukaan.” 

Virtuaaliyhteisöjen lisäksi Kari näkee nykyihmisen oleskelupaikkoina kauppakeskukset. Niistä on tullut perheidenkin ajanviettopaikkoja. Ja niissä seurakunnankin pitäisi näkyä uudella tavalla. Lempäälän vuosiltaan  Kari muistaa, miten kuntakeskusta kehitettäessä mietittiin luontevia paikkoja kaikenlaiselle kohtaamiselle. Lempäälän Liikekaupunki Ideaparkiin syntyikin  kappelitila näistä tuumailuista.   

”Voisiko seurakunta olla aktiivisesti mukana esimerkiksi Kaarinan keskustan kehittämissuunnitelmien ideoinnissa? Tulevan Kaarina-talon (kirjasto, kulttuuri- ja kokoustilat) monimuotoinen hyödyntäminen kaupunkilaisten yhteisenä olohuoneena voisi palvella sujuvasti sekä julkisten että yksityisten toimijoiden tarpeita. Lisäksi tuli mieleen kaupungin yhteispalvelupiste YPPI, joka nyt jo tarjoaa melkoisen kirjon julkisia palveluita. Pitäisikö seurakunnalla olla oma palvelupisteensä siellä?" kyselee Kari Kantalainen.

Lasse Vahtola

Uskotko uskontoosi?

Suomi on koulutuksessa, poliittisessa vaikuttamisessa, terveydenhuollossa ja turvallisuudessa maailman ykkösmaa. Näin arvio neljä vuotta sitten Newsweek-lehti. Mikä sitä selittää? 

Urheiluvalmennuksesta jokainen tietää, että maailman ykkössijan saavuttaminen on vuosien sitkeän työn tulos. Onnella tai sattumalla siinä ei ole osuutta. Suomi ei varmaan ole sattumalta tai meille myönteisen tilastovirheen takia ykkösmaa. Suomi ei ole edes tavoitellut sellaista asemaa. Minä muistelen että Kekkonenkin aikoinaan vertasi Suomea vain toisiin Pohjoismaihin, ja erityisesti  Ruotsiin. 

Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen väitti kerran, että  Suomen nykyinen asema johtuu luterilaisuudesta - uskonnosta. Eikä tämä päde vain Suomeen, vaan muihinkin Pohjoismaihin, jotka Newsweekin vertailussa sijoittuivat kaikki hyvin korkealle, Ruotsikin kolmanneksi.

Meidän maamme on yksi maailman luterilaisimpia maita, vieläkin. Luterilaisuus piti jo 1500-luvulla huolta siitä, että kansaa opetetaan sille elintärkeissä asioissa. Luterilaisuus pani meidät pulpettiin oppimaan joidenkin mielestä hyödyttömiäkin asioita. Mutta hyvin pian huomattiin, että lukutaitoiset, laskutaitoiset ja kielitaitoiset nuoret miehet saivat parempia ja mielekkäämpiä töitä kuin ne, jotka eivät moisista taidoista piitanneet. Eikä kirkko tässä tehnyt eroa poikien tai tyttöjen välillä, vaan tytötkin saivat kaiken sen, mikä vuosisatoja oli rajattu vain poikalapsille.

Luterilaisuus opetti huolehtimaan heikommista, vaikka samalla korosti jokaisen henkilökohtaisen työnteon ja lahjojensa käytön merkitystä. Kukaan ei synny kerjäläiseksi, eikä mikään estä vaatimattomasta syntyperästä olevan lapsen ja nuoren kasvua vastuullisiin ja merkittäviin tehtäviin. Jumala antaa airot, mutta ei souda kenenkään puolesta.

Näin minä olen luterilaisuuden oppinut. Ja arvostan sitä, pidän sitä suorastaan parhaana tapana uskoa Jumalaan ja toimia Hänen maailmassaan. Ja suosittelen sitä kaikille muillekin. Luterilaisuus riisui uskonnon harjoituksesta monet ihmisiä kahlinneet ”totuudet”:  Ihmisen ja Jumalan välinen suhde ei ole riippuvainen pappien määräämistä katumusharjoituksista. Rahalla voi auttaa omaa kirkkoaan, mutta ei saada syntejä anteeksi. Jokaisella kristityllä on oikeus sekä kuulla että tutkia itse Raamattua omalla äidinkielellään. Ne ovat Jumalaan uskovan ihmisen perusoikeuksia.

Kaarinan seurakunta on oman alueensa luterilainen kirkko Suomessa. Tervetuloa mukaan tähän yhteisöön, joka on jo vuosisatoja pannut meidät lukemaan, kirjoittamaan ja luottamaan ihmistä rakastavaan Jumalaan. Se luottamus kasvattaa hyviä hedelmiä.

Lasse Vahtola

P.S.  Tällä palstalla tulen syksyn aikana haastattelemaan muutamia Kaarinan seurakuntaan kuuluvia. He kertovat, miksi seurakunnasta on tullut heidän yhteisönsä.